Tänne kirjoittelu on jäänyt totisesti hieman unholaa. Ajattelin yrittää ryhdistäytyä ja tavalliseen tapaan parhaat ideat tulevat silloin kun pitäisi nukkua, mutta ei nukuta.
Nyt kun olen pariviikkoa asunut omakotitaloon verrattuna hyvin pikkuruisessa kämpässäni, olen tehnyt useita mielenkiintoisia havaintoja.
Ensinnäkin voisi kuvitella, että vähemmän tilaa helpottaisi elämää. Mutta totuus on päin vastainen. On paljon helpompaa raahautua jääkaapille kun matkaa sinne on metrikaupalla kun ottaa viisi askelta koko asunnon poikki. On paljon helpompaa nousta lämpimän peiton alta ja KÄVELLÄ sammuttamaan valot, kun vain ojentaa käsi ja napsauttaa ne pois päältä.
Jostain kumman syystä vaikka kämppä on pieni, tiskipöytä on aivan yhtä iso kuin viisin kertaisesti tai kymmen kertaisesti neliöitä omaavassa aunnossa. Ei hyvä. Mitä isompi tiskipöytä, sitä enemmän siihen mahtuu tiskejä ennen kuin on pakko aloittaa tiskaaminen.
Mitä tulee siivoamiseen, on ihan kätevä, että harmaankirjavasta muovimatosta roskat ei näy. Sen sijaan ei ole kovin kätevää jos samaisen ominaisuuden takia siivouspäivien väliin kertyy liika päiviä, jolloin ei siivoa.
Jonkun mielestä on myös hauskaa laittaa kerrostaloon, jossa on n. 50 asuntoa, 3 hengen hissi. Suomalaiseen perusluonteeseen kuuluu tietysti naapurin välttely viimeiseen saakka. Jos kuitenki joutuu samaan tilaan tuntemattoman kanssa, täytyy seisoa mahdollisimman kaukana hänestä. 3 hengen hissi ja nämä suomaiset piirteet osuvat yksiin harvinaisen huonosti. Siksipä siis, joka päivä matkustaa ylös ja alas joukko ihmisiä, jotka joutuvat seisomaan hississä kiusallisen lähellä toisiaan. (Tunnustan lukeutuvani toisinaan itsekin tähän joukkioon)
Epäkohtien listaa voisi jatkaa vielä vaikka kuinka. Jos kuitenkin siirrytään positiivisempiin puoliin. Kaikista mainitsemisen arvoisin asia ja itseasiassa ainut jonka pystyn nopeasti keksimään on, että puhelin on huomattavasti vaikeampi hukata tai ainakin se on helpompi löytää.
Mitä tulee sydänkohtausten lukumäärään, kerrostalossa niitä on huomattavasti vaikeampi saada, mutta mahdollista se kuitenkin on. Taajaman ulkopuolella asuessa ei koskaan tullut mieleen, että joku voisi murtautua tai mennä luvatta toisen kotiin keskellä kirkasta päivää. Kaupungissa pidän sitä paljon potentiaalisempana uhkana.
Kuluneella viikolla lähdin yhtenä iltana ulos. Olin tehnyt ruuaksi makaronilaatikkoa, joka ei ehtinyt jäähtyä enne lähtöäni ja jätin sen pöydälle. (Tai niin ainakin kuvittelin) Kun tulin takaisin, kiiruhdin keittiöön laittamaan makaronilaatikkoa jääkaappiin. Syndäriin oikeuttava huomio oli, että makaronilaatikko ei ollut pöydällä. Olin 110% varma, että olin jättänyt sen pöydälle. Avasin jääkaapin eikä makaronilaatikko ollut sielläkään.
Seuraava ajatus oli, että onko joku käynyt mun kämpässä. No tuskimpa. Ja jos olisi niin millä todennäkösyydellä joku haluaisi varastaa makaronilaatikkoa, kun asunnossa on vaikka ja mitä huomattavasti arvokkaampaa. Kuumeisesti raksuttavat aivoni eivät kuitenkaan kyenneet ratkaisemaan tätä arvoitusta. Mihin ihmeeseen voi kadota lasiastiassa oleva makaronilaatikko?
Lopulta selvästikkin heikossa hapessa olevat aivosoluni keksivät, että en ole katsonut vielä uunista. Ja siellähän se oli, syystä että olin sen sinne tarkoituksella laittanut ennen lähtöäni. Dementiatutkimuksiin mars! Tai vähintäänkin loogisen päättelyn kurssille ellei muuta.
Kuten voi huomata olen siirtynyt puhelimen hukkaamisesta ruuan hukkaamiseen. Not good.
Muita mainitsemisen arvosia sydänkohtauksen aiheuttajia on: seinälle huonosti kiinnitetyt valokuvat ja julisteet, jotka tippuvat keskellä yötä alas pitäen hillitöntä metakkaa sekä savunhaju (jostain hyvin oudon hajuisesta tupakasta tms. johtuva), joka tulee asuntoon sisään jos ei muista sulkea molempia ovia.
Ja koska aivosolut (joiden on jo todettu olevan heikossa hapessa) eivät enää raksuta senkään vertaa kuin tunti sitten: Hyvää yötä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti