Pennun ensimmäinen reissu

Viikkojen 8 ja 9 taitteessa Kalla pääsi ensimmäiseen reissuunsa sekä harjoittelemaan kunnolla autossa matkustamista. Torstaina lähdimme ensin autolla Rovaniemelle ja matka sujui erinomaisesti. Käytännössä Kalla nukkui koko matkan ja kävi n. puolessa välissä pihalla eli siis säästyimme vahingoilta. Rovaniemellä autoimme siskoa ja hänen miestään muutossa, ja Kalla pääsi tekemään tuttavuutta porokoira Tilkon kanssa. Tilkon ja Kallan tuttavuuden alku oli vähän nihkeä, koska Tilko ei suuremmin arvostanut perässä koko ajan roikkuvaa pentua, joka ei komentamisesta piitannut vähääkään.

                                                           Tilko ja Kalla

       

 Ekat seisotuskuvatkin koetettiin saada, mutta eihän niistä kovin hyviä tullu kun ei olla yhtään treenattu

Lauantaina iltapäivällä suuntamisimme vakio hiihtoloma kohteeseen eli siis Syötteelle. Sunnuntai illalla mökillä Tilko lopulta innostui leikkimään Kallan kanssa ja siitä riemusta ei sitten tullut loppua koko aikana. Ilmat olivat jälleen mitä parhaimmat ja päästiin hiihtämään, myös metsäsuksilla sekä lumikenkäilemään. Koirilla ajamista varten tehtiin perinteinen kieppi suolle, jotta kaikki halukkaat saivat ajaa. (Tietysti koirat kävivät tekemässä myös perinteisen Ahmatuvan reissun sekä kurkkaamassa Rytituvalla) Meidän loma Kallan kanssa jäi vähän lyhyemmäksi, koska koulu kutsui ja lähdimme jo tiistaina kotiin.

Täällä se on!

Pennun odotus alkoi noin 4 kuukautta sitten kun kyselin kasvattajalta tulevasta pentueesta. Siitä se jännittäminen ja odottaminen sitten alkoi. Ensin piti odotaa, että tuleeko emä tiineeksi ja kuinka tiineys edistyy. Eniten jännitti, että kuinka paljon narttupentuja syntyy, koska sellainen oli toiveissa. Pentujen synnyttyä jäin odottamaan, että olisiko joukossa joku sopivan luonteinen ja myös ulkomuodoltaan sopiva pentu (koska tarkoitus olisi ruveta käymään koiranäyttelyissä). Odotin malttamattomana pentueen geenitestituloksia (dalmatiankoirapentueet, joissa on mahdollista esiintyä LUA geeni, joka poistaa rodulle tyypillisen taipumuksen uraattikiteisiin, testataan) ja eläinlääkärintarkastusta, jotta saisi lopullisen varmuuden siitä mikä pentu mahdollisesti tulisi minulle. Lopulta päästiin tammikuun loppuun ja selvisi, että minulle on tulossa mustapilkkuinen, molemmin puolin kuuleva, terve, HUA narttupentu.

Torstaina 8.2. Kävin hakemassa pennun uuteen kotiinsa. Pennun nimeksi tuli Kalla ja se on oikein reipas tapaus. Ensimmäiset päivät kuluivat enimmäkseen nukkumalla ja ulkona käymiseen totuttelemalla. Nyt Kallan touhuihin on tullut selvästi lisää vauhtia kun alkaa kotiutua. Innolla seuraan pennun kasvua ja kehitystä sekä odotan että tulee vähän lisää ikää niin päästään harrastamaan.

Viimeinen viikko

Enää viikko aikaa, sitten haen pennun kotiin. Jos osaisin olisi kiva kirjoittaa ylös, että miltä tuntuu elämä ilman omaa koiraa. Voisi sitten jälkeen päin lukea ja muistella miltä tuntui kun ei vielä ollut koiranomistaja. Tietysti olen aiemminkin huolehtinut koirista, mutta ne ovat olleet vanhempien koiria eikä minulla ole ollut yksin täysivastuu niiden hoitamisesta. Hoitokoiriakin minulla on ollut, mutte ne viipyvät vain vähän aikaa kerrallaan.
Hoitokoirien myötä sitä on mielenkiintoisesti huomannut, että kuinka paljo ajatukissa koirat ovat vaikka niitä ei tietoisesti ajattele. Sitten kun on ollut vähän aikaa koira, esim. Viikon ja se lähtee pois huomaa tämän. Vähän väliä putkahtelee ajatuksia: "kelloan 17 pitiäisiköhän koiralle antaa ruokaa", "kello on 22 pitäisikö käyttää koirapihalla"," onkohan se ollut kiltisti sillä välin kun olin poissa", "onkohan se iloinen kun tulen takaisin", "mihin aikaan pitäisi herätä aamulla että ehtii käyttää koiran kunnolla pihalla?" Ja aina yht' äkkiä havahtuu, että ai niin eihän kotona ole koiraa, ei tarvitse viedä koiraa ulos, ei ruokkia, eikä siellä ole kukaan odottamassa kun tulen kotiin.
Valitettavasti en osaa järjellisesti kuvailla miltä tuntuu kun ei ole koiranomistaja. Ehkä se tuntuu siltä, että ei ole velvoitteita ketään kohtaan ja saa tehdä mitä huvittaa. Toisaalta se tuntuu siltä, että kotona ei ole ketään joka odottaisi sinua ja moneen paikkaan pitää mennä ihan yksin.  Ei koiranomistajalla voi olla rahaa enemmän kuin omiin tarpeisiin, koiranomistajalla on rahaa lähinnä koiran tarpeisiin. Mutta mikä olisi parempi sijoituskohde? Auton tai minkään vastaavan asian hankinta tuskin tulee ajankohtaiseksi pitkään aikaan ja ulkomaanmatkat ovat vain haaveilua vaikka niihin olisikin rahaa, koska ensinnäkin en tiedä mihin ensimmäiseksi haluaisin, mielenkiintoisia paikkoja on liikaa. Toiseksi kenet ottaisin mukaan, ihan yksin ei ole kiva mennä. Kolmanneksi kielitaito on hyvin heikko, pitäisi palkata tulkki. Neljänneksi koulusta ei viitsi lintsata kovin paljo ja ei ole syyslomia ei hiihtolomia, joulua vietän mieluusti perinteisin menoin ja Suomen kesä on niin ihana, että silloin tuntuisi vähän hassulta lähteä mihinkään. Siis, aivan hyvin voin sijoittaa pennoseni koiraan ja matkustaa sitten joskus kun a) tiedän mihin haluan b) löydän jonkun kenen kanssa lähteä c) opin englantia ja d) en ole enää koulussa, josta en raaski lintsata tai omatuntoni on paatunut ja velvollisuudentunto kadonnut enkä koe tuskaa lintsata. Sitä odotellessa on hyvä tilaisuus hankkia koira ja kierrellä suomen kansallispuistoja sekä rämpiä päivästä toiseen suomen aina yhtä ihanassa säässsä, jossa tärkeintä ovat nämä: Asenne ratkaisee ja Ei ole huonoa säätä, on vain vääriä varusteita. Ja kahdeksan päivää siihen ku minusta tulee koiranomistaja.

Kuvia pentujen ell tarkastuksesta ja BAER kuulotesteistä. Minun tulevalla karvakamulla on kaikki kunnossa.

Lemmikinomistajan vastuu

Nyt kun koiran hankinta on ajan kohtainen aihe on tullut mietittyä monia siihen liittyviä asioita, mm. Sitä, että kuinkas sitten kun koirasta aika jättää. Kaikki, joilta on joskus lemmikki kuollut varmasti tietävät miltä se tuntuu. Kun kyse on omasta koirasta, joka toivon mukaan on ehtinyt elää yli 10 vuotta, tunneside omaan lemmikkiin on valtavan vahva. Jotkut tutkimukset osoittavat, että lemmikin menettäminen on yhtä vaikea asia kuin läheisen ja rakkaan ihmisen menettäminen.
Minulla itsellä ei ole vielä juurikaan kokemusta lemmikin menettämisestä. Ainakaan koiran. Voin kuitenkin kuvitella miltä se tuntuu ja uskon, että se mitä voin kuvittella on varmasti vain murto osa siitä surusta ja tuskasta, mitä menetys aiheuttaa. On jotenkin raadollista, että kun ottaa lemmikin pitää miettiä jo sen kuolemaa, mutta koen että asia on hyvä tiedostaa jo ennen lemmikin ottamista. En tosin tiedä onko siitä jotakin apua tulevaisuutta ajatellen, mutta on tärkeä miettiä mihin on ryhtymässä. Joku viisas on kirjoittanut: koiran ikä on lyhyempi, koska se oppii nopeammin sen mikä on elämässä tärkeintä: elä hetkessä ja täysillä, nauti siitä mitä teet, rakasta. On myös sanottu, että koira on ainut olento, joka rakastaa sinua enemmän kuin itseään.
Joka tapauksessa moni päätyy ottamaan koiran, vaikka tietää luopumisen tuskan olevan edessä. Kuitenkin koira ja sen jakama pyyteetön rakkaus, kaikki hyvät ja hienot asiat mitä koiran kanssa voi tehdä, se kaikki mitä vain koirat voivat meille opettaa - on sen arvoista.

Koiraan liittyvä vastuu on muutenkin valtava. Koira ei pysty itse itseään auttamaan millään tavalla, vaan sen elämä on puhtaasti ihmisen käsissä. Koko sen hyvinvoinnista ja turvallisuudesta huolehtiminen on ihmisen harteilla. En koe sitä itselleni mitenkään taakaksi, mutta sen tiedostaminen on mielestäni ensiarvoisen tärkeää. Yksi asia, joka usein unohtuu monilta lemmikinomistajilta ja ylipäänsä eläintenomistajilta on vastuu huolehtia siitä, että eläin saa toteuttaa lajityypiillistä käytöstään niin hyvin ja niin paljon kuin mahdollista. Myönnän itsekkin aikanani vähätelleeni asiaa ja pitäneeni sitä ns. Hienosteluna. Onneksi olen sittemmin havahtunut ajattelemaan asiaa toisin. Asiaa voi konkretisoida kuvittelemalla, että joutuisi itse elämään huoneessa, jossa on valkoiset tasaiset seinät ja kattoikkuna, josta näkyy korkeintaan pilviä ja toisinaan ohi lentäviä lintuja. Ruuaksi tarjoiltaisiin säännöllisin ajoin mahantäyttävää, mutta ei millään tavalla mielekästä ruokaa. Satunnaisesti saisit tavata jonkun ihmisen, joka puhuisi samaa kieltä kuin sinä, mutta muuten kohtaisit vain henkilöitä, jotka puhuvat täysin käsittämätöntä kieltä. Sinulta vaadittaisiin hillittyä ja tietyt säännöt täyttävää käytöstä, vaikka et aina ymmärrä miksi näin pitäisi toimia. Ulos tuosta kopperosta pääsisit pahimmillaan ainoastaan vessaan. Tälläistä pahimmillaan voi olla koiran elämä. 
Ja koska eläin ei itse pysty juurikaan vaikuttamaan elämäänsä, vastuu on meillä, ihmisillä. En pidä itseäni minään hurjana eläinsuojeluaktivistina tai vastaavana. Mutta olen sitä mieltä, että eläimistä on huolehdittava kunnolla ja huomioitava mahdollisimman hyvin niiden lajityypillinen käytös. On tekopyhää väittää, että pitää eläimistä tai ne ovat tärkeitä, jos eläimet selvästi voivat huonosti. Monesti eläinten kohtelua perustellaan sillä, että koska ne eivät tiedä paremmasta mitään niin niillä on ihan hyvä olla. On totta, että eläin ei voi tietää sellaisesta mitään, mitä se ei ole kokenut. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö eläin voisi paremmin mikäli olosuhteet olisivat paremmat. Erilaisia tilanteita ja syitä eläinteen huonosti pitämiseen on toki paljon, esimerkiksi omistaja voi väsyä tai rahat voivat loppua. Silloin kuitenkin pitäisi pohtia olisiko parempi laittaa eläimet pois tai hankkia apua. Lopuksi sanottakoon, että lähtökohtaisesti minulla ei ole mitään sitä vastaan että ihmiset pitävät eläimiä, olivat ne sitten lemmikkejä tai tuotantoeläimiä, jos eläimien hoidossa pyritään kaikin keinoin edistämään niiden hyvinvointia.

Miten tämä liittyy oman koiran hankkimiseen on, että haluan huolehtia kaikkien tulevien eläimieni hyvinvoinnista mahdollisimman hyvin. Ennen kaikkea haluan kiinnittää huomiota koiran luontaisten käyttäystymistarpeiden tyydyttämiseen. Monesti sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Toki tietoisuus eläimen tarpeista luo itselle velvollisuuden edistää niiden täyttymistä, mutta mielestäni tässäkin asiassa asenne ratkaisee. Itse ajattelen, että mm. Erilaisten virikkeiden keksiminen koiralle on itsellekkin hauska harrastus ja että kun koira voi hyvin siitä on myös minulle enemmän iloa. Ja se että koirasta on omistajalleen iloa on syy miksi kyseinen lemmikki yleensä hankitaan. Poikkeuksena toki työkoirat, mutta en usko että ihminen joka viis veisaa koirista hankkii sellaista edes työkoiraksi. 

Pohdintoja kerrostaloasumisen ihanuudesta osa 2

Edellisessä postauksessa unohtui mainita, mitä kaikkea on tapahtunut maaliskuun 2016 jälkeen. Olen käynyt Italiassa, Jämillä, Ukkohalla-Paljakassa ja syöttellää on tullu käytyä uudelleen. Tänä vuonna loppu keväästä tein viikonloppuretken Nuuksion kansallispuistoon, kesällä ajettiin tyttö porukalla 180km kahteen päivään (ekana päivänä 120km, toisena 60km) Poriin ja reilu viikko sitten kävin päiväretken Oulangalla. Paljon hienoja juttuja ja uusia kokemuksia on mahtunut tuohon hiljaiselon aikaan. Jokaisesta voisi toki kirjoittaa vieläkin omat postauksensa, mutta eiköhän mennä eteen päin.
   Koska edellinen teksti perustui lähinnä epäkohtiin, otetaan tällä kertaa hieman positiivisempi asenne.

Aloitetaan vaikka polkupyörävarastosta. Ensinnäkin fakta on se, että varastossa on aivan liikaa pyöriä. Monet pyöristä on sellaisia, että niitä ei käytetä lainkaan. (kumit tyhjinä jne.) Koska piti keskittyä positiivisuuten, hyvä asia on se, että tässä talossa sentään on pyörävarasto. Naapurilla ei ole.
    Mitä tulee ikkuna näkymään, se on mitä mainioin. Yksi 7. kerroksen hyödyistä on se, että käytännössä asun puiden yläpuolella. Tästä syystä ikkunasta ei näy kun pala toista kerrostaloa ja puita. Ennen kuin muutin, puhuin siskon kanssa, että " Sen talon kolmella sivulla on taloja ja tietä. 7. kerros on niin korkealla, että tuskin siinä ikkunan edessä mitään puita on". No kuinka ollakkaan, kun muuttopäivänä astuin kämpän ovesta sisään, keittiönikkunan edessä törrötti mahtavan kokoinen lehtikuusi. Muilta osin kämppä kyllä oli oikein hyvä: tilava ja valoisa. Alkuun tuo mokoma puu totisesti ärsytti. Miten ihmeessä onnistuin muuttamaan juuri siihen asuntoon, jonka ikkunan edessä on puu? Sittemmin tavallaan omin tuon puun. Armas ikkunapuuni (jolla on monta muutakin lempinimeä) on paljon luotettavampi sään näyttäjä kuin foreca ja ilmatieteenlaitos yhdessä.
      Yksin asumisessa hyviä puolia on monia. Ensinnäkin kukaan muu ei liikuttele tavaroita asunnossa kuin minä itse. Kaikki tavarat siis pysyvät visusti siellä mihin ne olen itse laittanut. Toiseksi ei tarvitse huolehtia kenenkään muun asioista eikä siivota muiden jälkiä. Jos jotain on tehty tai tekemättä se on täysin omaa ansiota tai oma vika.
      Vaikka kaupungissa eittämättä on monia huonojakin puolia, hyviin kuuluu ehdottomasti, että välimatkat ovat lyhyitä ja kulkeminen on helppoa ilman autoa. Moneen paikkaan pääsee kaikista nopeiten polkupyörällä eli ilmaiseksi. Lisänä saa paljon liikuntaa ihan huomaamatta. Nykyisessä asuinkaupungissani on lisäksi varsin paljon viheralueita ja ulkoilupaikko, latuja, pururatoja yms.

Kaikken kaikkea olen oikein tyytyväinen tähän paikkaan.

Kuvia Oulangalta:

                                                                Kiutaköngäs

                                                         Ounasjoen rannalla

Pohdintoja kerrostaloasumisen ihanuudesta

Tänne kirjoittelu on jäänyt totisesti hieman unholaa. Ajattelin yrittää ryhdistäytyä ja tavalliseen tapaan parhaat ideat tulevat silloin kun pitäisi nukkua, mutta ei nukuta.

Nyt kun olen pariviikkoa asunut omakotitaloon verrattuna hyvin pikkuruisessa kämpässäni, olen tehnyt useita mielenkiintoisia havaintoja.

Ensinnäkin voisi kuvitella, että vähemmän tilaa helpottaisi elämää. Mutta totuus on päin vastainen. On paljon helpompaa raahautua jääkaapille kun matkaa sinne on metrikaupalla kun ottaa viisi askelta koko asunnon poikki. On paljon helpompaa nousta lämpimän peiton alta ja KÄVELLÄ sammuttamaan valot, kun vain ojentaa käsi ja napsauttaa ne pois päältä.

Jostain kumman syystä vaikka kämppä on pieni, tiskipöytä on aivan yhtä iso kuin viisin kertaisesti tai kymmen kertaisesti neliöitä omaavassa aunnossa. Ei hyvä. Mitä isompi tiskipöytä, sitä enemmän siihen mahtuu tiskejä ennen kuin on pakko aloittaa tiskaaminen.
Mitä tulee siivoamiseen, on ihan kätevä, että harmaankirjavasta muovimatosta roskat ei näy. Sen sijaan ei ole kovin kätevää jos samaisen ominaisuuden takia siivouspäivien väliin kertyy liika päiviä, jolloin ei siivoa.

Jonkun mielestä on myös hauskaa laittaa kerrostaloon, jossa on n. 50 asuntoa, 3 hengen hissi. Suomalaiseen perusluonteeseen kuuluu tietysti naapurin välttely viimeiseen saakka. Jos kuitenki joutuu samaan tilaan tuntemattoman kanssa, täytyy seisoa mahdollisimman kaukana hänestä. 3 hengen hissi ja nämä suomaiset piirteet osuvat yksiin harvinaisen huonosti. Siksipä siis, joka päivä matkustaa ylös ja alas joukko ihmisiä, jotka joutuvat seisomaan hississä kiusallisen lähellä toisiaan. (Tunnustan lukeutuvani toisinaan itsekin tähän joukkioon)

Epäkohtien listaa voisi jatkaa vielä vaikka kuinka. Jos kuitenkin siirrytään positiivisempiin puoliin. Kaikista mainitsemisen arvoisin asia ja itseasiassa ainut jonka pystyn nopeasti keksimään on, että puhelin on huomattavasti vaikeampi hukata tai ainakin se on helpompi löytää.

Mitä tulee sydänkohtausten lukumäärään, kerrostalossa niitä on huomattavasti vaikeampi saada, mutta mahdollista se kuitenkin on. Taajaman ulkopuolella asuessa ei koskaan tullut mieleen, että joku voisi murtautua tai mennä luvatta toisen kotiin keskellä kirkasta päivää. Kaupungissa pidän sitä paljon potentiaalisempana uhkana.
Kuluneella viikolla lähdin yhtenä iltana ulos. Olin tehnyt ruuaksi makaronilaatikkoa, joka ei ehtinyt jäähtyä enne lähtöäni ja jätin sen pöydälle. (Tai niin ainakin kuvittelin) Kun tulin takaisin, kiiruhdin keittiöön laittamaan makaronilaatikkoa jääkaappiin. Syndäriin oikeuttava huomio oli, että makaronilaatikko ei ollut pöydällä. Olin 110% varma, että olin jättänyt sen pöydälle. Avasin jääkaapin eikä makaronilaatikko ollut sielläkään.
Seuraava ajatus oli, että onko joku käynyt mun kämpässä. No tuskimpa. Ja jos olisi niin millä todennäkösyydellä joku haluaisi varastaa makaronilaatikkoa, kun asunnossa on vaikka ja mitä huomattavasti arvokkaampaa. Kuumeisesti raksuttavat aivoni eivät kuitenkaan kyenneet ratkaisemaan tätä arvoitusta. Mihin ihmeeseen voi kadota lasiastiassa oleva makaronilaatikko?
Lopulta selvästikkin heikossa hapessa olevat aivosoluni keksivät, että en ole katsonut vielä uunista. Ja siellähän se oli, syystä että olin sen sinne tarkoituksella laittanut ennen lähtöäni. Dementiatutkimuksiin mars! Tai vähintäänkin loogisen päättelyn kurssille ellei muuta.
Kuten voi huomata olen siirtynyt puhelimen hukkaamisesta ruuan hukkaamiseen. Not good.

Muita mainitsemisen arvosia sydänkohtauksen aiheuttajia on: seinälle huonosti kiinnitetyt valokuvat ja julisteet, jotka tippuvat keskellä yötä alas pitäen hillitöntä metakkaa sekä savunhaju (jostain hyvin oudon hajuisesta tupakasta tms. johtuva), joka tulee asuntoon sisään jos ei muista sulkea molempia ovia.

Ja koska aivosolut (joiden on jo todettu olevan heikossa hapessa) eivät enää raksuta senkään vertaa kuin tunti sitten: Hyvää yötä!

Hiihtoloma vko 9 ja retki Toraslammen autiotuvalle

Hiihtolomaksi suuntasin perheen kanssa Pudasjärven Syötteelle. Pikku- Syötteen kupeesta Lohilammen rannalta oli varattuna mökki viikoksi. Lunta oli reilusti ja säät erinomaiset n. 10 astetta pakkasta pävällä ja yöllä hiukan kylmempää. Tykkyä oli puissa huipuilla.

                                      Iso-Syötteen huipulla

                                Lohilammen rannalta
Ladut olivat erinomaisessa kunnossa kuten aina Syötteellä ja maisemat upeat. Hiihtokilometrejä kertyi yhteensä reilut 120 km. Alkuperäisenä tavoitteena oli hiihtää enemmän kuin vuosi takaperin, jolloin hiihdin viikon aikana 150 kilometriä, mutta etelän huonon lumitilanteen ja oman laiskuuden ja kiireiden takia hiihtämien jäi aika vähäiselle. Sen verran olin kuitenkin ehtinyt hiihtää ennen lomaa, että hiihto sujui mukavasti eikä tarvinnut väkisin vääntää.
   Maisemat ja urat olivat myös mahtavat koirilla ajettavaksi. Viereiselle suolle tehtiin pieni lenkki, jossa pääsi ajelemaan. Lisäksi koirilla ajettiin moottorikellka uralla, jossa sai olla tarkkana että mihin aikaan lähti ajamaan jottei jäänyt hurjastelevien kelkkailijoiden alle. Lisäksi koirat pääsivät juoksemaan Syötteen kanssallipuiston talviretkeilyreitille Toraslammen reissulla.

                                        Uran avaamista suolle
  Toraslammelle suuntasimme isän kanssa keskiviikko aamuna. Lähdimme mökin pihasta, isä noin 9 aikaan, ja minä miltei kaksi tuntia myöshemmin. Meno matkalla äiti ja sisko liittyivät yhdenhengen hiihto seurueeseeni luontokeskuksen kohdalla, josta hiihdimme yhdessä Toraslammelle. Isä tuli kiertoreittien kautta ja sattumalta kohtasimme vähän ennen tupaa kohdassa jossa talviretkeilyreitti kohtaa hiihtoladun.
 Tuvalla oli mennessämme päiväretkeilijöitä paistamassa makkaraa. Kohta sinne saapui myös  kuukkeleita.

                                        Kuukkeli
 Heittelimme niille vähän leipää ja koiratkin kiinnostuivat niistä. Matka oli ollut koirille sen verran lyhyt vaikkakin reilut pari kymmentä kilometriä, että isä kävi vielä Rytituvan suuntaan jatkuvalla talvireitillä ajamassa hieman toista tuntia.
  Ilta meni mukavasti ruokaillessa ja lehteä ja kirjaa lukiessa sekä koirien huollossa. Basi oli illan varsin levoton kunnes vaihdoimme sen ja Eryxin paikkoja niin, että Basi oli oven vieressä( koirat olivat hihnassa, jotta Eryx ja Basi eivät ryntäile kamiinaan). Oven vieri paikalla oli paljon viileämpi ja Basi rauhoittui siihen makaamaan. Koirien vedet loppuivat illalla ja oli yllättävän suuri homma sulattaa kaamiinan päällä 3 litraa vettä. Olisihan sen voinut kaasuliedelläkin tehdä,mutta emmen viitsineet tuhlata kaasua kun tuvan lämmittämiseksi kamiinassa oli tuli. Yöllä Basi herätti ramppaamalla ympyrää ja sillä olikin todella kova vessahätä. Muuten yö sujui ilman kommelluksia.
Olimme kuulleet etukäteen, että Toraslammen tupa on kuuluisa kummituksistaan, mutta niitä ei näkynyt eikä kuulunut. Lisäksi suhtauduimme ajatukseen kummitusten olemassa olosta erittäin skeptisesti. Myöhemmin tuli luettua joitakin kokemuksia Toraslammenkummituksita ja olen tyytyväinen, että luin vasta jälkeen päin. Muuten olisi saatanut tehdä mielikuvitus tepposet. (Koska en edelleenkään usko kummituksen olemassa oloon)

                                      Tupa ennen tavaroiden levittämistä

                                             Ladut olivat mahtavassa kunnossa

Seuraavana aamuna hiihdin Ahmatuvan kautta ensin Syöte Shopille, jossa jo mökille ehtinyt Isä otti rinkkani ja hiihdin siskojen kanssa Pytkynpirtin latukahvilalle. Pytkynpirtiltä hiihdin vielä äidin kanssa mökille. Matkaa kertyi päivän aikana 34 km, josta hieman vajaa puolet hiihdin rinkan kanssa. Vastoin odotuksai lihakset eivät olleet lainkaan kipeät tai edes kovin väsyneet ja niinpä hiihdin äidin ja siskon kanssa viimeisen päivän kunniaksi vielä Ahmatuvalle. Takaisin tultiin Ylpiätuvan kautta

Reissussa tuli vastaan niin hienoja maisemia ja kuvauksellisisa paikkoja, että aloin vakaasti harkita pienen mukaan mahtuvan kameran ostamista, puhelimen kamera kun ei laadultaan ole paras mahdollinen ja muutenkin on epäköytännöllinen.